Törmäsin iltapäivälehden sivuilla jotakin dieettiä noudattaneiden muutoskuviin. Oli ennen ja jälkeen – kuvia eri kokoisista ja muotoisista kehoista. Oli kuvia edestä, sivulta ja takaa. Useimpien henkilöiden kasvot oli sutattu, jotta heitä ei voinut tunnistaa kuvasta, jossa he poseerasivat alusvaatteisillaan.
Kaikissa kuvissa henkilöiden vartalo oli kutistunut, kiinteytynyt tai kaventunut. Tyypilliseen tapaan jälkeen -kuvissa korostui ryhdikkäämpi asento, jotta saavutetut tulokset olisivat vielä paremmin havaittavissa. ”Hienoa heille!”, ajattelin. Muutoskuvat motivoivat varmasti myös monia muita. ”Jos tuo pystyi, niin kyllä minäkin pystyn! – tyyppisesti.
Juttu sai minut pohtimaan myös oman vartaloni muodonmuutoksia. En ole ollut dieeteillä, joissa on tarkoitus pudottaa mahdollisimman paljon kiloja mahdollisimman lyhyessä ajassa. Silti kehoni on paisunut, laajennut, venynyt, kutistunut ja kestänyt.
Näin 41 -vuotiaana oma kehoni alkaa olla jo paras kaverini monessa mielessä. Varsinkin, kun alan ymmärtää, mitä kaikkea se on saanut kanssani kestää, ja silti vain auliisti kulkee rinnallani. Ystävyytemme toimii hienosti, paitsi niinä päivinä, jolloin kroppa ei suostu kanssani yhteistyöhön. Kipuileva nilkka ja olkapää harmittavat silloin, kun haluaisi juosta tai nostella painoja.
Iän myötä on alkanut tulla kaikenlaista kremppaa. Juuri niin kuin mieheni uhosikin minulle neljänkympin rajapyykin lähestyessä. ”Odota vaan, kun täytät 40. Sitten se alkaa!”. Ja nyt tiedän, mitä hän tarkoitti. Aamulla olen kankea, ja treenin jälkeen lihaksiin sattuu vielä monta päivää jälkikäteen. Toisaalta liikkeessä pitää pysyä, jotta toimintakyky säilyy. En palaudu enää samalla lailla, kuin nuorempana. Tämä on vain pitänyt hyväksyä, hiljentää tahtia, ja keskittyä enemmän rauhallisiin lajeihin kuten joogaan ja kehonhuoltoon.
Vartaloni on näiden neljänkymmenen vuoden aikana kokenut huikeita muodonmuutoksia. Parikymppisen Annan laihdutusyritykset, lihomisen ennen lapsia epäterveellisten elämäntapojen seurauksena ja raskauden, joka venytti vatsan niin isoksi, että ohikulkijatkin pysäyttivät ja epäilivät kaksosia.
Juuri, kun kroppa oli huokaissut helpotuksesta ensimmäisen synnytyksen jälkeen, sai se tuta, että taas oltiin raskaana. Ja tällä kertaa keho taisi vähän ottaa nokkiinsa ja kiukutteli koko toisen raskauden ajan. Kivut olivat niin kovat, ettei treenaamisesta, saati kävelylenkeistä voinut kuin unelmoida.
Vartaloni on ruokkinut kaksi pientä ihmistä ja palautunut koitoksistaan huikean hienosti. Se on kannustanut minut uudelleen liikkeelle ja hurrannut, kun olen juossut puolimaratonin (vaikka epäilikin jo puolimatkassa, että maaliviivaa ei tulla koskaan ylittämään.)
Vartaloni muodonmuutos on ollut huikea! Olen siitä todella ylpeä ja siksi haluan kohdella sitä tänään kuin vanhaa ystävää: kunnioittavasti ja rakkaudella. Haluan vaalia sen kykyä sopeutua, ja toisaalta kehittyä. Haluan kiittää sitä siitä, että se kantaa minua kauniisti ja, että se on antanut minulle anteeksi laiminlyönnit ja suoranaisen kaltoinkohtelunkin.
Kehoni on ollut minulle jo reilun neljänkymmenen vuoden ajan todella hyvä. Nyt vähintä, mitä minä voin sille tehdä on olla sille vastavuoroisesti yhtä hyvä, koska tiedän, ettei sen oltavat tule ainakaan vuosien vieriessä jatkuvasti kohenemaan.
<3 Anna
P.s. Kuvat viime viikonlopulta mökiltä. Kyllä, kävin pulahtamassa! Sen jälkeen voi konkreettisesti tuntea, miten keho ja mieli ovat todellakin elossa.
