Suhde ruokaan kehittyy lapsuudessa – ja seuraa aikuisuuteen asti!

Anna Saivosalmi
Kirjoittaja Anna Saivosalmi

Lapsena herkut olivat minulle usein palkintoja vanhemmiltani vaikkapa siitä, että jaksoin pyöräillä/kävellä/hiihtää tietyn matkan. Toisaalta herkut olivat myös osa perheen yhdessäoloa. Muistan, miten hain kotimme lähellä olevalta ”Riitan kioskilta” keksipaketin, yleensä Wilhelmiinoja tai murukeksejä, jotta sitten syötiin yhdeltä istumalta. Jäätelöä sai aina kesäisin.

Älä palkitse lasta ruualla

Usein varoitellaan, että lasta herkuilla palkitsemisesta voi seurata myöhemmin se, että ihminen jatkaa itsensä palkitsemista ruualla myöhemminkin elämässään. Tai alkaa esimerkiksi lohduttaa itseään ruualla. Syömisestä tulee tunneperäistä ja se voi johtaa naposteluun, hallitsemattomaan syömiseen ja ylipainoon.

Mutta eikö syöminen ole aina, tai ainakin hyvin usein tunneperäistä? Syömme iloon, suruun, turhautumiseen, kyllästymiseen, hyvään fiilikseen tai koska itse syöminen vain tuottaa nautintoa. Harva meistä syö pelkästään tankatakseen kehoaan.

Tottakai ymmärrän, että impulsiivinen, pelkästään tunnetiloihin ja mielihaluihin pohjautuva syöminen voi johtaa epäterveelliseen ravitsemukseen, mutta kyllä ruokaan saa ja pitääkin liittyä myös nautintoa. Syömisestä, eikä myöskään satunnaisesta herkuttelusta pitäisi joutua potemaan syyllisyyttä.

Roiskeläppiä ja ryynimakkaraa

Meidän perheessämme vanhemmat olivat päivisin töissä, ja koulusta tultua välipalaa oli laitettava itse. Oma bravuurini olivat kaurahiutaleet sotkettuna kylmään veteen. Sokeria joukkoon ja avot. Meillä oli jääkaapissa myös usein ”Saarioisten roiskeläppiä” ja muuta einesruokaa, kuten valmiita laatikoita.

Myöhemmin, vanhempien tultua töistä kotiin, syötiin kunnolla: erilaisia keittoja oli usein, kyljyksiä, ryynimakkaraa, makrillia, makaronilaatikkoa. Erityisesti nämä ruuat ovat jääneet mieleeni. Hyvin usein lisukkeena oli keitettyjä perunoita, vähän salaattia, kurkkua, tomaattia ja leipää. Leipää oli tarjolla aina ja paljon.

Tarjolla oli siis tavallista kotiruokaa. Iltapalalla juotiin teetä ja syötiin leipää ja jugurttia. Perheemme on aina liikkunut paljon ja uskon, että suurempi ongelma nuoruudessani oli varmasti se, että sain syötyä tarpeeksi, kuin se, että energiaa olisi tullut liikaa. Suhde syömiseen oli mutkaton ja rento.

Opiskelijan lihottava ruokavalio

Kun parikymppisenä lopetin jalkapallon pelaamisen, aloitin vireän opiskelijaelämän ja itsenäisen asuminen, oli ruokavalio joitakin vuosia retuperällä. Pizzat, kebabit ja hampurilaiset, herkut sekä alkoholi eivät tehneet hyvää, varsinkin, kun liikunnan määrä väheni dramaattisesti.

Tämän huomattuani palasin takaisin lapsuuteni ruokavalioon: säännölliseen syömiseen, jonka ytimenä oli aamupala, kunnon lounas, välipalat ja tavallinen kotiruoka. Herkuttelu oli satunnaista ja liittyi vaikkapa siihen että olis saanut luettua tenttialueen läpi tai tehtyä hyvän treenin.

Syömisen lapsellinen rentous

Olen tullut johtopäätökseen, että suhde ruokaan rakentuu hyvin pitkälti jo lapsuudessa. Lapsi aistii myös sen, miten vanhemmat asennoituvat syömiseen tai vaikkapa siihen, mitä ruoka tekee keholle. Jos äiti lasten kuulleen soimaa itseään lihavaksi tai kieltäytyy jatkuvasti tietyistä ruuista, pistävät lapset sen kyllä merkille. Ruuasta tulee silloin helposti jotain pahaa tai syntistä, keino kontrolloida ja hallita kehoaan, tunteitaan tai elämäänsä.

Minun lapsuuden perheessäni syötiin paljon marjoja, hedelmiä ja vihanneksia, mutta suhde syömiseen ei ollut tiukkapipoinen. Yhtä hyvin välillä tarjolla saattoi olla einesruokaa. En ole nykyäänkään ruuasta turhan tarkka. Meillä pyritään siihen, että perhe söisi yhdessä samaa ruokaa, mutta välillä joku nauttii ruuan sohvalla, toinen huoneessaan. Lapsille haluan tarjota mahdollisimman puhdasta ja terveellistä ruokaa, mutta överiksi tämän asian kanssa ei mennä.

Kaapit keksejä pullollaan

Yksi asia on nykyisessä perheessäni eri tavalla, kuin lapsuuden kodissani. Lapsena meillä ei ollut kotona kaapeissa keksejä, karkkeja tai herkkuja. Tämä oli yksinkertaisesti siitä syystä, että jos niitä kaapeissa oli, ne syötiin heti. Kuusi vuotta vanhempi isoveljeni piti tästä huolen, ja jos meinasin itse päästä osingoille, oli toimittava nopeasti.

Äitini oli myös tarkka hampaidemme hyvinvoinnista ja siksi makeat herkut eivät olleet jokapäiväistä huvia. Meillä ei myöskään juotu makeita juomia: mehuja tai virvoitusjuomia.

Siksi minusta kasvoikin nuori, joka ahmi aina eteen tulleet herkkukulhot hetkessä tyhjiksi. Aina huonoon oloon asti! Kun tapasin nykyisen mieheni, omaksuimme hänen perheensä tavan pitää kaapeissa kaikenlaista ruokaa, myös herkkuja. Lapsemme ovat oppineet pienestä pitäen siihen, että keittiössä on esillä suklaata, karkkeja tai keksejä. Mutta niitä ei syödä mielin määrin tai omasta halusta.

Lapset kysyvät aina luvan, jos haluavat ottaa jälkiruokaa. Tapa on ollut hyvä opetus myös minulle: vaikka herkkuja kotoa löytyy, ei niitä tarvitse jatkuvasti olla puputtamassa.

Järjestely on ollut toimiva. Hauskaa on ollut huomata myös lasten erilaiset tavat ja tottumukset syödä, vaikka heidät on kasvatettu täysin samoilla pöperöillä. Ylpeä olen siitä, että lapseni uskaltavat maistella ja kokeilla rohkeasti uusia ruoka-aineita ja minua ilahduttaa myös tyttäreni innostus leipomiseen ja ruuanlaittoon.

Tavoitteena on pitää koko perheessä yllä syömisen lapsellista rentoutta!

<3 Anna

Vastaa

Kirjoita haku ja paina Enteriä

Liity 125 000+ tilaajaamme

Liity 125 000+ tilaajaamme

Tilaa ilmainen uutiskirjeemme nyt ja saat 20% alennuksen keventäjien jäsenyydestä. Saat säännöllisesti sähköpostiisi asiantuntijatietoa, käytännön vinkkejä ja erikoistarjouksia. 

Kiitos, että tilasit Keventäjän kirjeen! Tarkista vielä sähköpostisi ja vahvista liittyminen.

Pin It on Pinterest