Tuijota peiliin, älä lukuja – rasvaprosentti vai painoindeksi?

Yhteiskunnassamme kaiken täytyy olla mitattavissa. Erityisesti painonhallinnan maailma tutustuttaa mieluusti uuden keventäjän grammojen, indeksien ja prosenttien tiheään viidakkoon. Määrittelemätön ylipaino ylittää käsityskykymme, joten olemme kehittäneet erilaisia luovia tapoja mitata sitä.

Painoindeksi jakaa laihoihin ja lihaviin

Painoindeksi selviää, kun paino jaetaan pituuden neliöllä. Painoindeksin avulla ihmiset voidaan kategorioida esimerkiksi ”normaalipainoisiksi” tai ”merkittävästi ylipainoisiksi”. Painoindeksi ei kuitenkaan yksin riitä ylipainon määrittelemiseen, sillä se saattaa olla suuri esimerkiksi ruumiinrakenteen tai muiden tekijöiden vuoksi.

Rasvaprosentti lupaa kurkistaa sisuksiin

Vanhanaikaisen painoindeksin rinnalla hehkutetaan rasvaprosenttia. Perinteinen tapa selvittää rasvaprosentti on ns. ihopoimumenetelmä, jossa pihdeillä napataan kiinni rasvakudoksesta, eri kohdista kehoa. Klassinen menetelmä on kehitetty alun perin kehitysmaiden aliravitsemustasojen kartoittamista varten.

Pihtien tilalle ovat nousseet erilaiset elektroniset mittalaitteet, kuten kotiin ostettavat kehonkoostumusvaa’at. Näiden ”mopomallien” lisäksi kuntokeskuksilla on käytössään isompia vastaavia ja niillä voidaan voidaan (rahaa vastaan) selvittää, kuinka rasvainen asiakas on. Elektronisesti mitattu rasvaprosentti lupaa kertoa sen, mikä ei peilistä näy. Asiakasmäärä kasvaa, kun yhä useampi hoikalta näyttävä osoittautuukin ”laihaksi läskiksi.”

Elektroniikkaankaan ei voi luottaa

Kehonkoostumusmittaus perustuu kehon sähköjohtavuuteen, eli bioimpedanssiin. Laitteeseen syötetään mitattavan henkilön ikä, pituus, paino ja sukupuoli, jonka jälkeen laite mittaa rasvaprosentin esimerkiksi käsien kautta. Ongelmana on kuitenkin se, että mittaustuloksiin vaikuttavat muun muassa yleinen nestetasapaino sekä hormonitoiminta. Lupaukset vatsaonteloihin kätkeytyvän, haitallisen viskeraalirasvan paljastamisesta tuntuvat myös suurilta, sillä mikään osa laitteesta ei kosketa vatsan seutua. Kaiken lisäksi ei ole olemassa ehdottoman oikeita viitearvoja antavia taulukoita, joihin prosenttilukuja voisi vertailla. Samakaan prosentti ei automaattisesti näytä samalta eri ihmisillä.  Sellaiset ”totuudet” kuin, että naisilla näkyvät vatsalihakset vasta, kun rasvaprosentti on alle 20, ovat nimenomaan pelkkiä ”totuuksia”.

Huomattavasti luotettavammin rasvaprosentin mittaus onnistuu hyvin kalliilla, tieteelliseen tarkoitukseen kehitetyillä laitteilla. Tavallinen ihminen pääsee kuitenkin vain erittäin hyvällä tuurilla tällä tavoin rasvaprosenttiaan mittauttamaan. Jos rasvaprosenttidatan seuraaminen koti- tai kuntokeskuslaitteilla houkuttaa ylivoimaisesti, mittaukset kannattaa sentään tehdä aina samalla laitteella ja verrata tuloksia ainoastaan omiin aikaisempiin tuloksiin. Yksittäisiin lukuihin ei kannata fiksoitua tai vetää niistä liian suuria johtopäätöksiä.

Teknisistä vempeleistä pysyvään painonhallintaan

Samat vastaukset, joita kehonkoostumusmittauksista haetaan ovat selvitettävissä vielä helpommin ja huokeammin. Numeraalisen edistymisen sijaan kannattaakin kiinnittää huomio esimerkiksi kunnon ja yleisen terveydentilan muutoksiin. Vyötärön ympärys ja lihaskuntotestit paljastavat myös paljon. Terveellinen ja vähärasvainen ruokavalio yhdistettynä liikuntaan pitää painon kurissa ja mielen virkeänä, ilmankin, että se pitää todistaa tarkoin luvuin.

, Keventäjien asiantuntija