Kupliva. Sana kuvaa hyvin Tea Käyhköä, kun hän kertoo uudesta rakkaudestaan. Silmät loistavat, suu käy ja sormet pyörivät ilmassa. Mies? Ei, vaan hiihto. Eikä mikä tahansa hiihto, vaan alppihiihto. Eikä mikään Tanja Poutiaisen alppihiihto, vaan ihan omin suksin laskettava harrastus. Uudet laskettelusukset nojaavat Tean porstuan ikkunaan. Ne näkyvät ruokahuoneeseen, jossa istumme juttelemassa. Suksista ja hiihdosta voisi puhua pitkään, mutta puhutaan ensin Teasta.
Tea istuu pöydän ääressä, juo teetä ja syö lohivoileipää. Hän tuli puoli tuntia aikaisemmin aamujoogasta. Kasvoilla hehkuu hyvä mieli. ”Jooga tekee ihmeitä. Siitä tulee niin kokonaisvaltainen hyvä olo, ajatukset kirkastuvat ja mieli rauhoittuu”, Tea kiittelee. Alppihiihtoa, joogaa, sen lisäksi juoksulenkkejä ja lauantaisin zumbaa… Kuntoilut on kohdillaan ja sen huomaa. Mutta mikä se nyt on hoikan ja hyväkuntoisen harrastaa. ”Aina en todellakaan ollut tässä kunnossa, enkä näin hyvällä mielellä”, Tea huomauttaa.
Mitäs juoksit
Kevät alkoi tummua kesäksi omenapuissa. Sohvalta näkyi hyvin, miten syvänvihreät lehdet tanssivat tuulessa ja auringonsäteet kimmahtelivat lasiverannan ikkunoista. Tea ei katsonut ulos. Hän tuijotti sohvan käsinojaa ja sitä vasten nostettua kipeää jalkaansa.
Kolmannen lapsen jälkeen Tea huomasi, että nyt pitäisi tehdä jotain. Ensimmäinen poika toi jonkun kilon, mutta ne lähtivät vauva-ajan touhussa. Toisen lapsen jälkeen kilot eivät kadonneet samaan malliin ja kolmas juurrutti painon reilusti yli 70 kiloon. Se oli 10 kiloa enemmän kuin ennen viimeistä raskautta ja yli 20 kiloa enemmän kuin nuorena ennen avioliittoa.
Tea halusi kroppansa takaisin ja lähti lenkille. Tiessä oli kuoppa ja Tean katse muualla kuin maassa – nivelsiteet katkesivat. ”Olin 1-vuotiaan kuopuksen kanssa päivät kotona, jalka paketissa kolmikerroksisessa talossa. Jalkaa särki hirvittävästi, eikä sitä pystynyt juuri pitämään muuten kuin kohoasennossa. Mieltä ei yhtään piristänyt se, että suunnittelemani painonpudotus ja kuntokuuri jäivät haaveeksi. Minua myös hävetti ja podin huonoa omatuntoa, että lähdin huonokuntoisena lenkille ja näin kävi”, Tea muistelee.
Kesäksi miehen kanssa oli hankittu moottoripyörä ja tehty monia suunnitelmia perheen lomalle. Pyörä sai lähteä uuteen kotiin ja suunnitelmatkin menivät uusiksi: ”Syyllinen olin minä.” Siltä se ainakin Teasta tuntui. ”Minun annettiin olla ”rauhassa”, vaikka olisin kovasti halunnut lohdutusta”, hän kertoo. Sohvalla on helppo ottaa lasi viiniä, kaksikin ja niiden kanssa juustoja. Mikä lohduttaisi sen paremmin. Hyvä ruoka ja juoma olivat myös asioita, jonka äärellä parisuhdekin tuntui olevan olemassa: ”Minulle juustohetki oli monesti palkinto pitkästä päivästä. Viikonloppuna ruoan laittaminen ja nauttiminen viineineen oli se meidän yhteinen asia.”
Peilikuva katosi
Loppukesästä Tea sai jalan pois paketista. Syksy toi kuitenkin mukanaan kovat työkiireet ja kuntokuuri antoi odottaa itseään. Tean perustama hoivakoti vaati paljon ja sen lisäksi tullut hoiva-alan konsultointityö vei aikaa. Kotona odotti kolme rasavilliä sekä iso talo valtavine remontteineen. Aikaa ei ollut itselle, saati suurille elämänmuutoksille. Vaikka sellaista olisi kipeästi tarvittu: ”Välillä minusta tuntui, että kävelen kuin usvassa päivästä toiseen. Muistan seisseeni yhtenä aamuna joulun alla peilin edessä, enkä nähnyt sieltä ketään. Säikähdin melkoisesti.”
Jouluksi perhe matkasi Åreen. Joululoma oli odotettu lepotauko koko perheelle. Mies aikoi viedä vanhempia poikia rinteeseen, Tea hiihtäisi murtsikkaa ja hoitaisi pienintä. ”Sain aina niin paljon neuvoja mäessä, että olin pikku hiljaa luopunut lapsuuden rakkaasta harrastuksesta ja siirtynyt tasamaalle”, hän kertoo. Hiihdot jäivät hiihtämättä, sillä Tea sairastui pahaan flunssaan heti loman alussa. ”Muistan kuinka makasin sängyn pohjalla ja surin, miten pilasin tämänkin loman”, hän sanoo ajatelleensa. Tea sairasti koko loman hotellihuoneessa. Myös flunssan saanut kuopus jätettiin äidilleen hoitoon, kun mies jatkoi laskettelua vanhempien lasten kanssa. ”Muistan, miten kuopuksemme leikki ihan hiljaa lattialla sängyn vieressä. Ymmärsin, että nyt lapsikin jo vaistoaa, ettei kaikki ole hyvin”, hän katsoo taaksepäin.
Kotimatka autolla ja laivalla oli kammottava. Tea muistaa vieläkin, kuinka vaikeaa oli päästä kuumeessa autosta edes hyttiin. Hän ei mitenkään kyennyt lähtemään laivan buffettiin huoltojoukoiksi, mikä taas nosti syyllisyyden pintaan: ”Pöpö oli kamala, mutta toisaalta sairastaminen aukaisi myös silmäni. Ymmärsin, että elän elämää, jossa kaikki on hyvin, kun jaksan toimia ja olen vahva. Jos minusta tulee pieni ja heikko, koen, että minut kielletään ja ikään kuin katoan.”
Joku kuunteli
Tea päätti, että Åren-matka oli viimeinen loma, jonka hän viettää anteeksipyydellen ja varoen jokaista sanomistaan ja tekemistään. Tammikuussa 2009 hän meni psykoterapeutin vastaanotolle. Tea toivoi, että hän saisi apua ja pystyisi muuttumaan niin, jatkuva kalvava huono olo häviäisi. ”Ensimmäisen tapaamisen lähinnä itkin. Näin jälkeen päin ajatellen, se varmaan johtui siitä, että edessäni oli joku, joka kuunteli. Tulin nähdyksi ja tuntui, että joku välitti”, hän kertoo kokemuksestaan.
Talvi suli kevääksi ja psykoterapia jatkui. Moni asia muuttui mielessä, mutta yksi tärkeimmistä oli tämä: ”On ihan ok kertoa, kun on huono olo tai tarvitsee apua. Omat tarpeensa ja toiveensa saa tuoda esiin. Enkä ole yhtään huonompi ihminen kuin olen, jos olen välillä heikko ja pieni.” Terapian myötä moni muukin asia muuttui: ”Kun voin henkisesti paremmin, minulla riitti energiaa myös kiinnostua omasta fyysisestä voinnistani. Aloin käydä salilla ja katsoa vähän tarkemmin, mitä suuhuni laitan. Koirankin kanssa lähdin aikaisempaa innokkaammin ulos.”
Huhtikuussa Tean oli jo paljon kevyempi olla, eikä vain henkisesti: ”Pakkasin laukkua lomamatkalle Malesiaan ja vaatteita kokeillessani hoksasin, että olin laihtunut. Kävin puntarilla, joka näytti 64 kiloa! Olin tiputtanut kevään aikana kymmenen kiloa.” Malesiassa Tea sai etäisyyttä kotielämään, sillä hän oli matkalla sukulaistyttönsä kanssa. Hänellä oli tuolloin aikaa miettiä, mitä elämältään oikeasti haluaa. Äitienpäivänä toukokuussa Tea sai perheeltään lahjaksi ison multakuorman. Sillä oli tarkoitus saada piha uuteen kukoistukseen. ”Minulle kerrottiin samalla, miten minun pitäisi palkata puutarhasuunnittelija ja hoitaa piha kuntoon kerralla. Vastasin, että halusin itse pikku hiljaa rakentaa sen omalla tavallani. Olin väärää mieltä”, Tea kertoo.
Tämä oli se kuuluisa viimeinen pisara, saavi läikkyi yli. 20 vuotta on iso asia, kolme lasta vielä isompi. ”Kumpikaan ei kuitenkaan ole riittävä syy pitää kiinni sellaisesta, joka ei tehnyt meille kenellekään hyvää. Minut valtasi outo rauhan tunne, kun huomasin ajattelevani, että nyt en enää jaksa olla ei-kuultu”, hän sanoo huojentuneena. Mies muutti pois syksyllä. Puutarhan Tea sai itse valmiiksi ennen syyssateita.
Taas suksille
Ensimmäisen, erilaisen joulun Tea vietti poikiensa kanssa Rukalla. Koko perhe oli rinteessä, pienin laski äidin suksien välissä. Vuosien jälkeen Tea nautti mäkielämästä. ”Kun saimme sitten kuulla Påminnen toiminnasta meitä lähellä, se oli menoa. Ensin pojat innostuivat laskemisesta tosissaan ja perässä tulin minä.”
Nykyään Tea ajaa kolmen poikansa kanssa monta kertaa viikossa 25 kilometrin matkan Inkoosta Karjaalle treeneihin. Talvisin treenejä on viidet, syksyisin kahdet viikossa. ”Talvella tietenkin laskemme, mutta on meillä lihaskuntoharjoittelua ja lenkkejäkin. Kesällä juoksemme myös lumetonta laskettelurinnettä ylös alas ja hypimme aitoja”, hän sanoo. Harrastus sopii hyvin kolmen kouluikäisen äidille, sillä kaikki tehdään lasten kanssa yhdessä. ”Meidän seuramme Pohjan Sport on sen verran pieni, että kaikki saavat osallistua kaikkiin treeneihin. Eivät pojat minua olisi ottaneet mukaan, jos olisin ollut ainoa aikuinen 30 lapsen seassa”, 44-vuotias Tea naurahtaa. Kaksi vanhinta pojista on myös kilpaillut. Teaakin ajatus kutkuttaa: ”Minä pohdin, että lähtisinkö tänä vuonna mukaan. Aikuisillekin on oma alppihiihdon Masters-sarjansa. Ainakin kilpailulisenssi ja uudet sukset on hankittu. Loppu on kiinni oikean laskutekniikan löytymisestä.”
Tea sanoo olevansa nyt suunnilleen samoissa kiloissa kuin eronsa keväänä. Eikä hän siitä aio muuttua, vaikka nuoruuspainoon olisi vielä jonkun verran matkaa.:”64 on minun hyvänolonpainoni. En halua olla nuoruuden luukasa, vaan voin hyvin näin. Minulla on pieni mahamakkara edelleen tuossa edessä, mutta sen alla on puhdasta lihasta. Juuri eilen sanoin ystävälleni, että minulla on uskomattoman vahva olo ja se tuntuu mahtavalta!”
Tea teki vaikeita valintoja, mutta nyt ne tuntuvat ainoilta oikeilta ratkaisuilta. ”Kun on huono mieli ja liikaa stressiä, mistään laihduttamisesta ei tule mitään. Sitä voi käydä hampaat irvessä punttisalilla, mutta tulosta ei välttämättä tule. Kun mieleni alkoi voida hyvin, kroppakin sai mahdollisuuden voida paljon paremmin”, hän sanoo.
Tea Käyhkö
On laihduttanut: ”Kerran, Se oli nuorena sellainen joku salaatti-kinkku-dieetti, jota kokeilin kaksi viikkoa. Olin koko ajan kuin persiiseen ammuttu karhu, eikä paino pudonnut kuin pari kiloa!”
Nauttii eniten: ”Perheen, ystävien ja sukulaisten kanssa vietetyt hetket tulevat minulle vuosi vuodelta tärkeämmiksi.”
Haaveilee: ”Espanjasta. Muuta en uskalla sanoa tässä vaiheessa.”
Rakastaa: ”Voisin elää merenelävillä, jos välillä aina saisin hyvää lihaa kyytipojaksi.”
Inhoaa: ”Lipeäkalaa ja silakkalaatikkoa, joista viimeksi mainittu toisin taitaa olla jo kadonnut ihmisten ruokavaliosta.”
Liikkuu viikossa: ”Olen perusluonteeltani toimelias ihminen ja liikun lähestulkoon koko ajan. Välillä saan pakottaa itseni olemaan paikoillaan.”
Syö arkisin: ”Vaikka arki on vauhtia täynnä, teen ruoat lähes joka päivä alusta asti itse. Ruoanlaitto on poikieni ja minun yhteinen intohimo. Kiitos lukuisten kokkiohjelmien, keittiössä on innokkaita auttajia vinkeine vinkkeineen. Pastat ovat ehdottomia suosikkeja, mutta myös muun muassa pekoniset pinaattiletut. Itämaiset keitot ja kotoisa karjalanpaisti mahtuvat listalle.”
Herkuttelee: ”Herkutteluhetkiin parasta ovat ”pikkunapsu”-lautaset, joissa on usein savustettuja ostereita tai simpukoita, pikkukurkkuja, juustoa ja päärynää. Makeisiin herkkuihin en oikein taivu, ellei minuutissa syötyä salmiakkipussia lasketa.”
On oppinut, että: ”hyvän olon ydin on tasapaino eri asioiden välillä ja lempeys itseäni kohtaan. Elämässä täytyy olla nautintoja, mutta myös pidättyväisyyttä, ihmisiä, mutta myös rauhaa, kropan rääkkiä ja vastapainoksi totaalista lepoa.”
