”Lähdetäänkö asumaan keskelle sademetsää”, kysyi Anne Järvenpään mies talvella 2004. Mikäs siinä, Anne tuumasi. Vielä samana vuonna muuttomiehet lähettivät Annen, hänen miehensä ja kahden poikansa tavarat toiselle puolelle maailmaa.
Sademetsä, tarkemmin sanottuna Brasilian Recife, osoittautui melkoiseksi paratiisiksi. Ruoka oli tuoretta ja ihanaa, ja jälkiruoat ja makeat herkut maistuivat Annelle hyvin. Kiloja oli muutama ylimääräinen jo omasta takaa, ja ihana ruoka nosti elopainoa vielä lisää.
Pian Recifeen kotiutumisen jälkeen alkoi mullistavien tapahtumien sarja. Kolme leikkausta, kaksi raskautta ja yksi koliikkivaihe vetävät keneltä tahansa virrat vähiin. Anne haki lohdutusta akuuttiin väsymykseen jäätelöstä. Sitä saattoi mennä kerralla parikin litraa, kun lapset olivat menneet nukkumaan ja äidillä oli vihdoin hetki omaa aikaa.
Viimekesäisellä Suomen-reissulla Anne uskaltautui anopin vaa’alle ja puri huultaan. Paino oli noussut yli viimeisen raskauden aikaisten lukemien – vaikka vauva eleli jo äidin kehon ulkopuolella.
Painonhallintaa ulkomailla
Tuoreen ja ihanan ruoan maassa ruokavalion kuntoon laittaminen ei ole ollut konsti eikä mikään. Omena silloin, banaani tällöin, jääkaapissa litratolkulla hedelmäsalaattia. Voita maassa ei käytetä, öljyä senkin edestä. Ongelmia tuottivat ainoastaan kuidut, Brasiliassa kun leipätarjonta rajoittuu lähinnä vaaleaan leipään. Päärynällä ja porkkanalla on voinut kuitenkin paikata viljatuotteiden jättämää vajetta. Netti on ulkomaanelävälle mainio keino katsoa kilojensa perään. ”Käytän muutenkin nettiä pääasiallisena yhteydenpitovälineenä suomalaisten ystävieni kanssa. Neljän lapsen äidille on tärkeää, että kavereiden kanssa jutustelun ja ruokien merkkailun lomassa pystyy touhuamaan muita asioita”, Anne sanoo.
Sykemittari kannustaa lenkkipolulle
Kovien ruumiillisten ja henkisten koettelemusten jälkeen Annen kunto oli pohjalukemissa ja henkinen jaksaminen vähissä. Arjen askareisiin ei tahtonut löytyä energiaa. Annen mies antoi kaiken tukensa sille, että vaimo löytäisi taas oman itsensä – niin henkisesti kuin fyysisesti. Anne sai syntymäpäivälahjaksi sykemittarin, jota hän kuvailee jo parhaaksi ystäväkseen. Mittari on tsempannut liikkumaan niin mainiosti, että nälkä on kasvanut syödessä. Ensi kesänä Annen tavoitteena on juosta puolimaraton. Juoksemisen lisäksi Anne käy pienten kanssa lähes päivittäin tunnin vaunulenkillä, jumpassa muutaman kerran viikossa ja vetää kunnon lihastreenin ainakin kerran viikossa. Liikunnasta ja oikeanlaisesta ruokavaliosta on tullut elämäntapa. ”Minulla ei ole enää mitään tarvetta hiilihydraattihumalaan. Löydän hyvän olon muilla keinoin”, Anne kertoo.
Mihin maha katosi?
Anne käy Suomessa yleensä vain kerran vuodessa, ja viimekertainen visiitti pääsi yllättämään tuttavat. Kun aiempina vuosina Anne oli saanut vastailla kyselyihin lasketusta ajasta, tällä kertaa huomion keräsi ”ihanan pieni massu”. Eräskin ystävätär intoutui nostamaan paidan helmaa etsiäkseen, minne vatsa oli kadonnut. Etsiminen oli turhaa – 14 kiloa oli kadonnut lämpönä ilmaan. Entinen omenavyötärö on kutistunut alle 80 sentin, ja sitä Anne pitää suurimpana onnistumisenaan.
Anne ei totisesti haikaile muutaman vuoden takaista itseään. Leikkausten ja synnytysten väsyttämänä hänellä ei ollut energiaa olla läsnä arjen tapahtumissa niin paljon kuin kaksi vaippaikäistä ja kaksi murrosikäistä olisivat vaatineet. Nyt päivittäiset askareet ovat muuttuneet suorittamisesta nautinnoksi. Virtaa riittää senkin suunnitteluun, mitä paluu Suomeen ja ehkäpä opiskelujen pariin ensi vuonna tuovat tullessaan. ”Olen taas se Anne, joka olin muutama vuosi sitten: pirteä, menevä ja tyytyväinen itseeni. Ennen kaikkea olen onnistunut ja onnellinen”, hän iloitsee.
