Päivi Nyqvist
- 34, laihtui 25,7 kiloa puolessatoista vuodessa.
- Vaatekoko pieneni koosta 44 kokoon 36/38.
- Vyötärö kaventui 19 cm ja lantio 17cm.
- Veren triglyseridiarvot pienenivät 3.16:sta 0.68:aan.
Valokuvan naisella oli kaksoisleuka, väljä musta paita ja hirveän hankalan näköinen asento. Hän yritti vetää vatsaansa sisään. Housujen vyötärö rullautui alas ja puristi. Katsoin kuvaa ja ajattelin, että tuo en ole minä. Ja että tuo minä olen. Lihavana valokuvissa oli helppo huijata itseään: valitsin tietyn kuvakulman tai otin sohvatyynyn syliin. Tuossa kuvassa näyin ihan kokonaan. En halunnut katsoa kuvaa enempää.
Sitten lähdin ostamaan mekkoa ystävän häihin. Koon 44 mekon ostaminen ei ole ihanaa vaan kamalaa. Mekossakin piti vetää vatsaa sisään. Eikä maha siitä mihinkään kadonnut, vaan näkyi ohuen kankaan alta. En halunnut olla valas kahden hoikan kaason keskellä. Voinko mennä juhliin housuissa, jos mekko ahdistaa? Näytänkö kirkossa ihan kamalalta?
Mietin, että jotain täytyy tehdä, että laihtuisin. Tajusin, että no sipsit. Niillä olen itseni lihottanut ja ne saavat lähteä ensimmäisenä. Joka perjantai katsoimme lasten kanssa Voice of Finlandia ja siinä samalla hupenivat sipsit ja dipit. Arkisin söin samaa sontaa lapsilta salaa. Otin kalenterin käteen ja laskin, että häihin on 11 viikkoa. Päätin, että ne olen ilman sipsejä ja häihin otan mukaan koko pussin. Sour Cream & Onion, 375 grammaa, tietysti. Kun muut menevät omalle pullolle, minä menen sipsipussille.
Kamalasti teki mieli sipsejä aluksi. Aina kun selvisin päivästä tai kahdesta, mietin: kestän kyllä, kolme kuukautta on todella lyhyt aika elämästä. Dippasin telkkarin edessä kurkkua ja porkkanaa ja ajattelin sipsejä. Että miltä ne tuntuvat suussa. Himo meni ohi vähitellen. Häät olivat elokuussa 2012, mutta silloin sipsit eivät enää oikein maistuneet sipseiltä. Siltä hyvältä, joka sai onnelliseksi lähes 25 vuotta.
Vähänkö kuulostan ärsyttävältä
Tästä tilanteesta ei ole oikeaa valokuvaa, mutta muistan sen silti: sama kaksoisleukanainen sekoittaa häiden jälkeen perheelleen perunamuusia, mutta keittää itselleen porkkanoita ja parsakaalia. Vähän nainen näyttää jo pienentyneen. Mutta edelleen hänellä on yllään vain mustaa ja löysää.
Kun huomasin, että pärjään ilman niitä halvatun sipsejä, aloin karpata. En ollut lukenut aiheesta mitään kirjoja, mutta sen tiesin, että peruna ja leipä pitää jättää pois. Tein niin. Ajattelin, että saanpahan syödä kaikenlaista muuta hyvää sentään. Munia ja pekonia ainakin. Muutos oli oikeastaan aika helppo. Vähänkö kuulostan ärsyttävältä, olisin ainakin kuulostanut entisen Päivin mielestä. Mutta sillä tavalla se meni, iisisti. En oikein tiedä, miksi. Ehkä ne herkut, joita ilman ei voi kuvitella elävänsä, eivät sittenkään ole niin tärkeitä. Jos olisin tämän tajunnut, olisin aloittanut laihduttamisen jo vuosia sitten.
Aluksi en suunnitellut tekeväni lopullista elämäntapamuutosta. Se varmasti lohdutti. Ajattelin vain, että jos vaikka kymmenen kiloa katoaisi. En enää koskaan voi syödä kauraleipää ja juustoa – ajatus olisi ahdistanut liikaa. Ja pakko on myöntää myös: ensimmäisen puoli vuotta karppasin Fazerin sinisen avulla. Pari palaa töistä tultua tai pari ruuan jälkeen, se riitti. Suklaa oli jemmassa astiakaapissa, piilossa lapsilta. Tiesin, että kaikesta en voi luopua kerralla. Siirryin Stevialla makeutettuun suklaaseen vasta, kun olin valmis.
On tuota massaa kertynyt
Vaaka oli sängyn alla ja on vieläkin. Riisuin vaatteet pois ja astuin puntarille. Kun kumarruin, maha osui polviin. Lähtölukema tuntui kamalalta. En halunnut ajatella, että se on totta. Inhottava ja tukala olo. Näytänpä hirveältä.
Sitten järkeilin, että tästä lähtien numerot ainoastaan pienenevät. Kun niin sitten alkoi tapahtua, fiilis oli ihan käsittämätön. Kolme kiloa, viisi, kymmenen… poissa. Minun mahastani ja reisistäni. Kyllähän vaaka aluksi tuli päivittäin kaivettua esiin, se oli sellaista vahtaamista. Enää en punnitse niin usein. Mikä vielä tippuu, saa tippua. En toitottanut kenellekään, että nyt Päivi laihtuu. Ajattelin, että katsotaanpas.
Kun olin laihtunut 16 kiloa, kävelin Prismassa siipan edellä paprikat ostoskorissa ja mies tokaisi: herranjumala, kun jalkasi ovat menneet kapeiksi. Olin ihan, että joo, eihän sen tajuamiseen mennyt sinulta kuin kahdeksan kuukautta.
Aloimme seurustella 13 vuotta sitten, silloin painoin viisi kiloa vähemmän kuin nyt. Sitten lihoin. Mies kommentoi välillä, että on tuota massaa sinullekin kertynyt. Yritin unohtaa ne sanat saman tien.
Viime aikoina puoliso on vihdoin kehunut: olet niin lihaksikas tyttö. Hän ei paljon puhu, mutta menettämisen pelko taitaa olla aika suuri. Vähän aikaa sitten mies sanoi, että näytän nyt niin hyvältä, että kelpaisin kenelle tahansa. On siinä ehkä jotain perää. En ole koskaan mikään seinäruusu ollut, mutta jos nykyään lähden viihteelle, kyllä moni tulee tekemään tuttavuutta. Juuri viimeksi yökerhossa likkakaveri osoitti yhtä ukkoa ja sanoi, että tuo ei saa katsettaan sinusta irti. Se on imartelevaa ja kiusallista, samaan aikaan. En tarkkaan katsonut, missä miehen katse vaelteli, sillä keskityin tanssimaan täysillä.
Yhtäkkiä olin pururadalla
Viime keväänä vedin vanhat lenkkarit jalkaan ja violetin tuulitakin vetoketjun kiinni, enkä ollut koskaan edes kuullut sanaa ’juoksusukka’. Sitten kävelin pururadan alkuun. Halusin mennä yksin. Maassa oli havunneulasia. Aloin juosta. Koko ajan mietin: nyt juoksen! Nämä jalat jaksavat juosta! Ihan pimeetä! Ihanaa! Hengästyin melkein heti, mutta hengästyminen ei ollut se ahdistava tunne, jonka muistin entisestä elämästä: tekee mieli lopettaa, en saa ilmaa, maha hölskyy, tissit hölskyvät, naama on punainen. Hikikin tuntui oikeastaan hyvältä. Se kertoi, että jotain tapahtuu kropassa.
Edellisenä kesänä ortopedi, joka korjasi nivelsidevamman oikeasta jalastani, sanoi: kyllä tämä kuntoon saadaan, mutta et tule ikinä juoksemaan. Silloin ajattelin, että mitä sitten, ei haittaa pätkääkään. Liikunta ei ole koskaan ollut meikäläisen juttu. Ensin juoksin viiden minuutin pätkiä ja kävelin välillä. Kesäkuussa juoksin mökkitiellä viisi kilometriä. Edelleen ajattelen, että ihan outoa, kun jaksan juosta. Siinä kävi ihan yksinkertaisesti niin, että kun kiloja alkoi kadota, kamalasti energiaa tuli tilalle ja tuntui, että on pakko päästä liikkeelle. Tätäkään asiaa vanha Päivi ei olisi uskonut.
Kun nyt juoksen, en enää murehdi, jaksanko, vaan kelaan hyviä ajatuksia. Aika paljon muistelen Yön keikkoja, niillä on tullut käytyä, aina eturivissä. Kun Olli Lindholm bongasi lavalta uudistuneen olemukseni ja tarjosi sen kunniaksi vettä, olihan se uskomaton kokemus. Juostuani menen kotiin saunaan, venyttelen ja vähän peilaan. Aika hyvän näköinen nainen. Kehtaan vihdoin katsoa jokaista kohtaa itsessäni. Sitten syön karppileipää tai vain maitoa ja rahkaa.
Entisessä elämässä meininki oli töistä kotiin tullessa sellaista, että olipa kamala päivä ja huomenna aamuvuoro, mitä voisin syödä, että tulisi parempi olo. Lämmittäisinkö eilistä makaronia ja jauhelihaa ja puristaisin päälle paljon ketsuppia. Aikaisemmin menin linkulla töihin aina, jos pystyin perustelemaan sen itselleni. Nyt katson vain ikkunasta, että ai jaa, siellä sataa, ei haittaa. Että siinäpähän piristyn, kun polkaisen seitsemän kilometriä, ripsivärin voi laittaa vasta töissä. Yhtenä päivänä ihmettelin lenkille lähtiessä, miksi on niin kummallinen olo, olenko rakastunut. Sitten tajusin, että olen. Juoksemisen tunteeseen.
Salaattia muovirasiassa?
”Onneks mä en oo enää sokerista vaan Steviasta. Ennen pysty vedota sateeseen ym., nyt kroppa sanoo et juoksemaan vaan, satoi tai paistoi = hyvä olo.”
”Olen 3 kokoa pienempi enkeli. Elämä on ihanaa!”
”WUHUU!!! 229,5 km alle kuukaudessa ja ne lasketut vaan, ei ees kaikki! Mä meen, koska mun mentävä on.”
Joo, ovat nuo Facebook-päivitykseni joitakin kavereita ärsyttäneet. Yksikin lähetti viestin, että ovat porukalla miettineet, ettei meikäläisellä varmaan ole kaikki hyvin, kun olen nykyään niin yltiöpositiivinen. En voi tajuta. Tällainen olen nykyään ja jos minulla on mahtava olo, miksen saisi kertoa siitä. Eihän toisen onni ole itseltä pois. En minäkään kommentoi muiden elämää, että älä nyt suklaata mussuta vaan lähde lenkille. Olen sitä paitsi rento, omasta mielestäni ainakin. Vaikka olen jättänyt hiilarit, en kanna mukana omaa salaattia muovirasiassa, kun menen juhliin.
Jos joskus syön herkkuja, se harmittaa jälkeenpäin vain sen takia, että olo on kauhean ähky: vatsaa kiertää, turvottaa ja pierettää. Kun maistoin äidin luona nakkikeitosta perunoita, alkoi väsyttää niin, että simahdin saman tien tunnin päikkäreille. En ajattele, että karkki tai sipsi olisi repsahdus, jonka jälkeen laihduttaminen pitää lopettaa.
Aikaisemmin nukuin kaksitoista tuntia yössä ja aina väsytti. Mietin kaikesta, että tähän en kyllä ryhdy ja tässä en ainakaan onnistu. Nykyään viisikin tuntia unta riittää toisinaan. Herättyäni ajattelen, että onpa varmaan hyvä päivä taas edessä. Kun kollegat vanhusten hoitokodissa hermostuivat kuultuaan osastojen työnkierrosta, meikä ei jaksanut ottaa pulttia ollenkaan. Ajattelin, että tulee mikä on tullakseen.
S-koko, minun kokoni
Vielä en taida nähdä itseäni sellaisena kuin oikeasti olen. Vaatekoko kertoo, että olen pieni, mutta sitä on hirveän vaikea uskoa. Pari päivää sitten otin taas sovituskoppiin liian isot housut. Ennen äkäilin aina kaupassa että äh, kaikki nelosella alkavat koot ovat menneet. Nyt kun huomaan, että S-koon vaatteita on tarjolla paljon, niin voi että sitä tunnetta: vitsi, noi on just mun kokoa! Olen myynyt kaikki vanhat vaatteeni. Vain yhdet vanhat housut säästin. Ne, joissa lähdin joka paikkaan: keikoille, baariin, kylään… Muihin en mahtunut enkä muita edes omistanut.
Voikiloja mietin aika usein. Että jos nyt iskettäisiin selkäreppuun sen verran voipaketteja kuin olen laihduttanut ja sanottaisiin, että lähdes juoksemaan, niin miltä se tuntuisi. En varmasti jaksaisi. Sitäkin mietin, miten vähän aikaa siitä on, kun jätin sipsit pois. Reilu vuosi. Kuinka lyhyessä ajassa ihminen voi muuttua.
Ja silti olen sama Päivi kuin aina ennenkin. Vain ulkokuori on pienempi, kauniimpi ja terveempi. Ikinä en pelkää, että lihoisin takaisin. Näin on niin energinen olo, etten voisi kuvitella olevani iso enää päivääkään. Jopa isäni sanoi vähän aikaa sitten, että näytät Päivi vihdoin ihmiseltä etkä punkerolta. Jotkut ovat kauhistelleet, että miten isä voi puhua niin rumasti tyttärelleen. Mutta se oli isän tapa kehua. Se oli ensimmäinen kehu, jonka olen isältä koskaan saanut.
