Pakko ensin todeta, että en edes ollut alun perin aikeissa lukea tätä kirjaa, vaikka moni ystäväni sitä suosittelikin. Ajattelin, etten jaksa lukea enää ainoatakaan Self Help -kirjaa, joka kertoo minulle oikotien onnellisuuteen, enkä toisaalta myöskään jaksa kuunnella minua kymmenen vuotta nuoremman naisen vatvomista ja vellomista omissa murheissaan.
Tartuin kuitenkin kirjaan, tai oikeammin sujautin kuulokkeet korviini, ja ajattelin antaa opukselle mahdollisuuden kävelylenkeilläni. Jo ensimetreillä riemastuin ja toisaalta minua nolotti.
Riemastuin Kolun raikkaasta tavasta käsitellä vaikeita aiheita, kuten loppuunpalamista, täydellisyyden tavoittelun nurjia puolia ja jatkuvaa suorittamista – ilmiöitä, jotka ovat niin kovin tuttuja meille naisille. Nolostuin, koska ennakkoasenteeni oli ollut niin nihkeä. Olin tuominnut kirjan ennen, kuin olin lukenut sanaakaan.
Löysin nimittäin valtavasti samastumispintaa, vaikka kirjailija on minua nuorempi, perheetön ja lapseton helsinkiläinen. Tunnistin ”pitäisi sitä ja pitäisi tätä” -mantran ja jatkuvan puskemisen äärirajoille. Tutulta kuulostivat myös jatkuva kiireen tuntu elämässä ja pysähtymisen vaikeus.
Eniten minulle kolahti kuitenkin kohta, jossa Kolu kuvaa sitä, miten hänellä on jatkuvasti elämässään hoppu suorittaa, siis jopa hyvinvointia ja rentoutumista sekä palautumista. Nopea tempo läpäisee koko elämän ja vauhti on oltava päällä, jotta voi tuntea itsensä aikaansaavaksi, tehokkaaksi ja riittäväksi.
Kuvaisin itseänikin ihmiseksi, joka on jatkuvasti vähän turbovaihteella, eikä voi sietää hidastelua. Huokailen kassajonossa, jos joku kaivaa Plussakorttiaan liian kauan tai raivostun, jos liikennevalot eivät jostain syystä vaihdu tarpeeksi nopeasti. Heräsin pohtimaan: mihin minulla on kokoajan niin järkyttävä kiire?
Kolu kertoi, että hän on alkanut arvostaa ja jopa kiittää hitaita vitkastelijoita, koska nämä muistuttavat häntä siitä, ettei meillä oikeastaan ole kiire mihinkään. Maailma makaa, rattaat pyörivät eivätkä työt tule koskaan valmiiksi, vaikka kuinka sohisimme menemään. Sen sijaan hidastamalla ja pysähtymällä on mahdollista löytää tie kohti tyytyväisyyttä ja katkaista kierre, joka voi pahimmillaan johtaa uupumiseen ja jopa loppuunpalamiseen, kuten Kolulle kävi – kolme kertaa.
Kiire on useimmiten itse luomaamme. Jos elää jatkuvassa kiireessä voi kysyä itseltään, mihin kaikki aikani kuluu? Käytänkö aikaani asioihin, joihin haluan ihan aidosti sitä käyttää? Aika on kuitenkin kallisarvoisinta, mitä meillä on. Aikamme on rajallista.
Haluammeko käyttää aikamme suorittaen, juosten ja vaatien itseltämme yhä enemmän. Tyytyväisyys ja onni tuskin löytyy rahasta, materiasta tai suorituksista. Pitääkö aina olla ”se parempi versio itsestään” tai vielä vähän jotain vähemmän tai jotain enemmän.
Itseään ja kehoaan kannattaa opetella kuuntelemaan. Parhaat kicksit tai mielenrauha syntyvätkin usein merkityksellisistä kohtaamisista ja läheisistä ihmissuhteista – hetkistä. Joulukuu, tuo kuukausista kiireisin, onkin nyt hyvä hetki hengähtää ja painaa Pausea. Mitä sitten, jos jouluksi ei tule valmista? Vuosi 2021 on jo ihan nurkan takana.
Nouseeko sinunkin painosi iän myötä?
Nuorempana minun oli suhteellisen helppo ylläpitää ihannepainoa ja myös tarvittaessa pudottaa muutama kilo, mikäli siihen ilmeni tarvetta. Painoa ei tarvinnut tarkkailla jatkuvasti, päinvastoin. Tuntui, että sitä saattoi syödä melko vapaasti. Toisaalta, jos housut alkoivat kiristää...
Mitä voimme oppia teinitähdiltä?
Hymähdän vinosti, kun näen nuoren ja innokkaan sometähden tai julkkiksen julistavan, että ”Kaikki on mahdollista, kun vaan uskot ittees ja teet töitä unelmies eteen!” Hymähdyksessäni on lempeän hyväksyvää ymmärtämystä nuoruuden vimmalle ja naiiviudelle, mutta toisaalta...
Kesäksi kuntoon!
Minua on aina lähtökohtaisesti ärsyttänyt mediassa pyörivät ”Kesäksi kuntoon!” -kampanjat. Joka vuosi samat lupaukset ja toivon kipinän herättäminen, vasta talviturkeistaan kuoriutuvissa suomalaisissa. Tässäkö sitä pitäisi nyt innostua elämänmuutoksesta, kun pääsiäisen herkut siintävät ihan muutaman viikon...
