Lenkille siitä, senkin läski! Näytät ihan hirveältä! Sinun on pakko laihtua tai kukaan ei rakasta sinua.
Tuskin kukaan sanoisi tällaista ylipainoiselle ystävälle. Omalle peilikuvalleen moni kuitenkin puhuu rumasti ja arvostellen. Tyytymättömyys omaan kehoon voi olla niin vahvaa, että laihtumisesta tulee pakkomielle: sitten vasta olen hyvä ja arvokas, kun olen kymmenen kiloa kevyempi.
Lähtökohdat ovat kuitenkin huonot, jos haluaa laihtua siksi, että voisi pitää itsestään, sanoo psykologi, psykoterapeutti Susanna Anglé.
– Sen pitäisi mennä päinvastoin: koska pitää itsestään, haluaa laihtua.
Ihmisten syömiskäyttäytymistä ja kehosuhdetta tutkineen Anglén mielestä on surullista, miten moni lähtee elämänmuutokseen itseinhon kautta. Sillä ammutaan itseä jalkaan.
–Kielteisyys vain kampittaa meitä ja nielee energiaa. Se ei anna niitä keinoja ja jaksamista, joita muutokseen tarvittaisiin, Anglé sanoo.
Usko itseen motivoi
Itseinho ei siis ole pelkästään ikävää ja masentavaa, vaan myös oikeasti tehoton kannustin lenkkipolulle tai ruokaremonttiin.
Eivät lääkärinkään kovat puheet ylipainon haitoista yksin auta muuttamaan tapoja, vaikka terveysriskit säikäyttäisivät. Arvostelu voi päinvastoin lamauttaa. Torutuksi tuleminen kutistaa ihmistä: voi, kun en ole tässäkään onnistunut.
Ja kun ihminen kokee itsensä huonoksi, hän ei pidä itseään sen arvoisena, että tekisi oloaan kohentavia muutoksia.
– Motivaatio ei ole vain pelkkää haluamista ja aikomista. Siihen liittyy aina ajatus siitä, että tavoite on mahdollinen – että minusta on tähän. Saavuttamattomiksi koettuja asioita ei lähdetä edes tavoittelemaan, Susanna Anglé toteaa.
Jotta ihminen jaksaa innostua ja ryhtyä toimimaan, tarvitaan myös uskoa siihen, että se palkitsee. Ilman odotusta jostakin hyvästä on vaikea saada muutosta aikaan.
Painonhallinnan ei pitäisi olla kidutusta. Rankaisun ja kurin sijasta voisi opetella ajattelemaan, että tekee jotain hyvää itselleen. Terveellisempi ruokavalio tuo virkeän olon – ja sitähän sinä juuri tarvitset. Oma liikuntahetki vahvistaa ja palauttaa – ja olet ansainnut kaiken sen endorfiiniryöpyn, rentouden ja lämpimän olon kehossa. Saat helliä ja hoitaa itseäsi!
Katse pois omasta navasta
Anglén mukaan jonkinasteinen tyytymättömyys omaan vartaloon on nykyaikana ennemminkin sääntö kuin poikkeus. Kun on vuosikaudet tottunut katsomaan itseään arvostellen, voi olla iso työ kääntää kriittinen katse lempeäksi. Jos on vaikea tykätä itsestä, miten sitä voisi muka äkkiä hihkuakin tyytyväisenä, että onpas ihanat vatsamakkarat…
– Se ei olekaan ainoa tapa muuttaa strategiaa, Anglé sanoo.
– Ei se toimi, että väkisin käännetään ajattelua positiiviseksi ja aletaan kehua peilikuvaa, jos ei siltä oikeasti tunnu. Sen sijaan voi kääntääkin näkökulmaa kokonaan pois itsestä ja omasta navasta ja keskittyä myönteisiin tekoihin. Mitä ovat ne jutut, joissa voin toimia toisin? Mitä kaikkea mukavaa seuraa siitä, jos korjaan elämäntapojani?
Liiallisesta painoon tuijottamisesta kannattaa samalla irtautua. Kilojen sijasta voi ajatella yksittäisten pienten elämäntapamuutosten tuomia monia hyviä asioita: liikunnan iloa, unen paranemista, työssä jaksamista.
Kiloihin keskittyminen voi johtaa siihen, että jostakin luvusta tulee maaginen raja. Jos sitä ei tavoitakaan, tuntee epäonnistuneensa – ja taas sortuu soimaamaan itseään.
– Yleensä ajatellaan, että ihmiset, joilla on hyvä itsekuri, onnistuvat laihduttamisessa. Ei painonhallinnassakaan kuitenkaan ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa. Jokainen löytää omansa, ja siinä voi olla monenlaisille vahvuuksille käyttöä, Anglé huomauttaa.
Esimerkiksi joustavuus voi olla laihduttajalle tärkeä ominaisuus. Se suojaa turhalta ankaruudelta ja epäonnistumisten kokemuksilta, joita liian tiukoista säännöistä usein seuraa.
Kun rakentaa myönteisempää minäkuvaa, kannattaa tietoisesti hakea omia vahvuuksiaan ja voimavarojaan. Mieti, missä olet onnistunut, missä olet hyvä ja mistä voit olla ylpeä.
Kysy tarvittaessa apua luotetuilta ystäviltä ja perheenjäseniltä: mistä sinä minussa tykkäät? On hyväksi kuunnella rakkaita ja läheisiä, jotka tuntevat sinut hyvin. Sekin voi auttaa vaientamaan ilkeän ja moittivan puheen oman pään sisällä.
Näin lopetat itseruoskinnan
Katkaiskaa ikävä kahvipöytäperinne!
”Katsokaa nyt näitä reisiä! Pitikö taas eilen puputtaa koko ilta sipsejä…”
”No entä nämä mun makkarat… Niin ällöt!”
Sitä tapahtuu niin teinien kesken pukuhuoneissa peilien äärellä kuin keski-ikäisten työporukoiden kahvipöydissä ja ruokalinjastoilla. Itseä soimataan itsekurin puutteesta, omaa kroppaa moititaan ja häpäistään.
Yhteinen itseruoskintarituaali säestää helposti varsinkin herkkupalojen sujahtelua lautasille – sillä ikään kuin maksetaan hinta siitä, että kehdataan nautiskella.
Ruma puhe itsestä naisporukassa on niin yleistä, että se on kuin taustamusiikkia. Se tulee selkäytimestä, eikä sitä aina edes huomaa. Miten siitä oikein pääsisi eroon?
Ensimmäinen askel on jo, kun ilmiön tunnistaa. Kannattaa pysähtyä miettimään, onko tällainen jatkuva kehon moittiminen itselle ja muille hyväksi.
Toinen askel on välttää itse lietsomasta ikävää puhetta. Vaikka mieleen putkahtaisikin pullavadin äärellä ajatus, että minullakin on tällaiset jenkkakahvat ja silti taas sorrun, sen voi tietoisesti jättää sanomatta ääneen – otti lopulta pullaa tai ei.
Kolmas askel on, että uskaltautuu sanomaan asiasta muillekin: ”Huomaatteko, miten paljon me viljelemme tällaista painopuhetta itsestämme? Ehkä tämä ei tee meille hyvää.”
Oman peilikuvan kehuminen tuntuu ehkä keinotekoiselta, mutta entä jos naiset vaihtaisivatkin joukkoitseinhon siihen, että puhuisivat kauniisti toinen toisistaan? Samalla jokainen pääsisi opettelemaan luontevaa kehujen vastaanottamista, vaikka jokainen kohta kropassa ei olisikaan täydellinen. Kun kuulee toiselta, mikä itsessä on ihanaa, siihen oppii vähitellen uskomaan.
Asiantuntijana psykologi, psykoterapeutti ja tutkija Susanna Anglé.
Tiesitkö?
Yli 50 % naisista ja kolmasosa miehistä kokee olevansa vähemmän puoleensavetäviä kuin tahtoisi olla. Yli puolet naisista ja kolmasosa miehistä ilmoitti laihduttavansa. Jopa joka kymmenes nainen ilmoitti yrittävänsä oksentaa syötyään.
Lähteet:
Monica Ålgarsin väitöstutkimus (2012)
