Minusta kysymys oli hyvä. On totta, että yksi syy sille, että liikun, on sen jälkeinen auvon olotila. Tämä olo koostuu sekä fyysisestä että psyykkisestä hyvänolon tunteesta, jota on vaikea selittää. Keho on samaan aikaan väsynyt, mutta täynnä energiaa. Hormonit ja välittäjäaineet, jotka liikunta tuuppaa kehossani liikkeelle nostavat mielialaa ja maailma näyttää valoisammalta. Toisaalta koen positiivisia tunteita myös jo itse treenin aikana: itseni haastaminen, voimakkuuden kokemus ja tsemppaaminen tuovat kokemuksen pystyvyydestä ja onnellisuudesta – tyytyväisyydestä omaan kehoon.
On kuitenkin ihmisiä, joille liikunta ei tuo tätä hyvän olon tunnetta. Minulle viestin laittanut seuraaja oli yksi heistä. Hän kertoi, että liikkumaan lähteminen ja motivaation löytäminen on vaikeaa, koska treeni ei tuota välittömiä positiivisia viboja. Ymmärrän häntä hyvin!
Myös eräs ulkotreeneissäni pitkään käynyt nainen on kertonut samanlaisista kokemuksista. Hän ei saa itse liikunnasta sitä kuuluisaa endorfiinihumalaa. Mutta silti hän liikkuu. Mistä hän löytää motivaatiota lähteä lenkille tai treenaamaan, jos itse liike ei ole palkinto?
Hän kertoi, että pyrkii perustelemaan itselleen liikunnan tarpeen järkisyillä: Hänen täytyy liikkua, jotta pysyy kunnossa, terveenä ja toimintakykyisenä – vielä näin keski-ikäisenä naisenakin. Lisäksi hän kertoi, että normaalipainossa pysyäkseen ja lihasmassansa säilyttääkseen on hänen liikuttava säännöllisesti.
Ihalitavaa puhetta itselle, mutta mitä jos järkisyyt eivät saa laittamaan lenkkareita jalkaan ja lähtemään liikkeelle?
Minulle kysymyksen lähettäneelle naiselle vastasin, että jos järkisyyt siitä, miten tärkeää liike on terveyden näkökulmasta eivät riitä, voisi motivaatiota etsiä muualta. Voisiko liikkumisen yhdistää ystävän tapaamiseen? Silloin vaikkapa kävelylenkki olisi sivuseikka, mutta askeleita kertyisi kuin huomaamatta, kun voisi samalla turista ystävän kanssa. Lenkkitreffit voi sopia myös etänä. Kuulokkeet vain korviin, ulos ja puhelinlinja auki.
En voi ketään käännyttää liikunnan rakastajaksi, jos kerran liike ei itsessään motivoi, mutta uskon, että keho myös tottuu ja alkaa kaivata tiettyjä rutiineja. Kun liikunnasta alkaa tulla säännöllistä emme enää oikein osaa sitä ilmankaan enää olla. Eihän hampaiden pesukaan kovin mukavaa ole, mutta silti teemme sitä kiltisti kaksi kertaa päivässä.
Myös lajin vaihtaminen ja sitä kautta uudesta innostuminen voi toimia. Mitä, jos se oma laji ei olekaan lenkkeily tai kuntosalitreenaus, vaan tanssi, uinti tai nyrkkeily? Liikunnan riemu voi imaista mennessään – tai ainakin sille voi antaa mahdollisuuden.
