Itsekuri – isäntä vai renki?

Pitäisi varmaan ottaa itseään niskasta kiinni ja vaan tsempata.

Kuulostaako tutulta ajatukselta? Hyvin alkanut elämäntapaprojekti on tyssännyt jouluun, pääsiäiseen, ystävän häihin, pitkittyneeseen flunssaan, kipeytyneeseen selkään, ylityöputkeen – tai muuten vain hitaasti väljähtynyt takaisin entisiin elämäntapoihin?

Näissä tilanteissa uudet opettelussa olevat tavat ja keskeneräiset muutoskohteet jäävät helposti pois arjen kyydistä. Voimavarojen syystä tai toisesta yhtäkkiä vähentyessä ei se tosin ole ihmekään, koska vanhat tutut jutut vaativat vähemmän vaivannäköä kuin uusien tapojen ylläpito.

Elämäntilanne on harvoin ihanteellinen

Painonhallinnan kannalta ongelma ei kuitenkaan ole elämän ennakoimattomat sattumukset – nehän kuuluvat, tai oikeastaan muodostavat, elämän – vaan lähinnä niihin suhtautuminen. Siinä vaiheessa kun elämä heittää häränpyllyä, kääntyy syyttävä sormi turhan usein omaan rintakehään. (Toinen ääripää on toki nostaa omat kädet pystyyn ja syyttää kaikkea muuta, isoista luista ja geeneistä lähtien.)

Kapea näkökulma on, että kukaan muu ei ole omasta toiminnasta vastuussa kuin minä itse. Mutta kukaan ei ole irrallinen toimija. Se on kuitenkin totta, että teot muodostuvat omista valinnoista – mutta jokaisen teon ja valinnan taustalla on paljon muutakin kuin itsehillintä. Esimerkiksi univelan ja stressin vaikutuksia lähdetään helposti vähättelemään, vaikka vaikutukset syömisen tasolla ovat useimmilla selkeästi nähtävissä.

Itsekuri on kuin laastari

Lähinnä ongelma syntyykin, kun omaa toimintaa pyritään hallitsemaan vain itsekurilla, tsempillä, sisulla, mielenlujuudella… rakkaalla lapsella on monta nimeä. Itsekuri on harvoin itse ratkaisu: se on vähän kuin laittaisi avohaavan päälle laastarin.

Itsekuri niin kuin laastarikin peittää ongelman ja antaa ehkä ulkopuolelta katsottuna hyvän ja hallitun vaikutelman. Se ei kuitenkaan tuo ratkaisuja tai paranna haavaa, vaan pahimmillaan jättää alkuperäiset ongelmat taustalle mätänemään. Pahimmillaan sillä työnnetään syyt pimentoon ja koitetaan hallita vain seurausta, ts. unohdetaan itse haava ja hallitaan vain verenvuotoa. Seurausta hallitsemalla hoito jää hyvin pinnalliseksi ja lopputulos lyhytkestoiseksi. Pidemmällä aikavälillä taustaongelmat alkavat tihkua taas läpi.

Itsekuri on kuin yritys blokata kaikki muut omaan tekemiseen vaikuttavat tekijät pelkällä päätöksellä, etteivät ne vaikuta. Tämä ei kuitenkaan ole kaikista realistisin lähestymistapa, sillä jossain vaiheessa vastaan taisteleminen alkaa käydä voimille – myös niille ”mielen lihaksille”. Kehittävämpää olisikin pohtia, mitä kaikkia tekijöitä sieltä oman toiminnan taustalta löytyykään ja miten niihin voisi välttelyn sijaan vaikuttaa. Eli siis keskittyä ongelman lähtökuoppiin, ei vain sen ilmenemismuotoon.

Miksi?

Se on hyvä kysymys! Sellainen kysymys, joka kannattaa kysyä itseltään, yhtä rasittavasti kuin elämän ilmiöistä ensimmäistä kertaa kiinnostunut pikkulapsi: miksi, miksi, miksi, mutta miksi. Miksi teen asioita niin kuin teen? Kysellä niin sitkeästi, että taustasyyt, -ajatukset ja -uskomukset ovat löytyneet. Joskus ne voivatkin ohjata väärään suuntaan, kuten esimerkiksi:

Tässä tapauksessa taustalla jyllää sitkeä usko, että laihtua voi vain annoskokoa pienentämällä ja koska se on päivällä iltaa helpompaa, niin nipistetään lounaasta. Tässä tapauksessa päiväruokailun vähentäminen johtaa myöhemmin tosi kovaan nälkään tai voimakkaaseen mielitekoon. Kyseessä ei ole siis mielen heikkous vaan energiavaje.

Oikeita ratkaisuja oikeisiin ongelmiin

Oli elämäntapamuutoksen epäonnistumisen syynä tylsyyteen syöminen, iltainen napostelu, huonosti nukkuminen, kiire arjessa tai sohvalle jumittuminen, itsekuri ja ikuinen tsemppaaminen eivät ole siihen kestävä ratkaisu. Ne eivät poista tylsyyttä, vähennä illan mielitekoja, paranna unenlaatua, helpota kiirettä tai houkuta sohvalta ylös kuin kerran tai kaksi.

Näihin kompastuskiviin löytyy ratkaisut ihan jostain muualta kuin pidättyväisyydestä tai persuuksille potkimisesta. Toimivampia keinoja voivat olla esimerkiksi mielekkään tekemisen keksiminen tylsien hetkien varalle, kunnon ruokaan ja riittävään syömiseen satsaaminen, arjen stressitekijöiden hallinta tai sängynvaihto.

Riittävyys ja sallivuus vähentävät itsekurin tarvetta

Syömisen osalta itsekuri liittyy tyypillisesti ruoan vähentämiseen, harvemmin pyrkimykseen lisätä syömistä. Etenkin herkkuhimoon tunnutaan etsivän useimmiten ratkaisua mielenlujuudesta. Syömisenhallinnan kannalta itsekurilla ei loppujen lopuksi on hirveästi virkaa, jos syödään riittävästi, säännöllisesti, mahdollisimman paljon kunnon ruokaa suurta nälkää vältellen. Eli kasviksia, proteiinia, kuitupitoista hiilihydraattia, pehmeää rasvaa ja lisäksi nestettä vähintään puolitoista litraa. Kun asenne syömiseen on joustava, ”sinnepäin”, eikä mitään tarvitse kieltää, eivät houkutuksetkaan ole niin suuria.

Liikuntaan tekemisen iloa

Entä jos et menisi, aiheuttaako ajatus lähinnä harmitusta vai huojennusta?

Tietyt lajit mielletään helposti toisia tehokkaimmiksi ja niistä tulee ns. yleisiä painonhallintalajeja, joita jokaisen pitäisi kondiksessa pysyäkseen harrastaa. Pelkästään kalorinkulutus mielessä liikkuminen voi kuitenkin olla melko epämotivoivaa touhua – tai ainakin alkaa kyllästyttää pidemmän päälle, jos ainoa liikunnanilo tulee pienestä lisästä energiankulutuksessa.

Kun jokin ei innosta suurimman osan ajasta, niin saa pysähtyä pohtimaan, että onko se edes sen arvoista. Elämä on liian lyhyt vain hampaat irvessä suorittamaan. Ylipäätään kaikenlainen vapaa-ajalla suorittaminen on aika puisevaa, sillä silloin katse on vain valmiissa suorituksessa eikä niinkään tekemisen ilossa. Kaikkia ei vain ole luotu salilla punttaajiksi, polkujuoksijoiksi tai hiihtohulluiksi; kaikki eivät saa niistä riittävästi motivoivaa iloa ja hyvää oloa.

Mutta onneksi kehoa voi liikuttaa loputtomin eri tavoin. Entä jos kuntoilun ja treenaamisen sijasta kokeilisi uutta, opettelisi taitoja, tapaisi ystäviä tai vaikkapa voittaisi pelkoja? Ja jos siinä sivussa tulee hiki ja vähän puhisuttaa, niin mikäs sen parempaa!

Tsempilläkin on paikkansa

Tietenkin päättäväisyydellä, tavoitehakuisuudella ja sisulla on myös paikkansa elämässä. Joskus sohvalta kannattaa potkia itsensä ylös, vaikka ei millään huvittaisi. Joskus joutuu tappelemaan karkkihyllyllä viekoittelevia herkkuja vastaan. Joskus joutuu sinnittelemään liian vähäisellä yöunella. Väliaikaisissa tilanteissa ja loppusuoralla tsemppaaminen saattaa olla ainut keino päästä eteenpäin.

Ihannetilanteessa tsempinkin takana on päätös ja halu tehdä. Pidemmällä aikavälillä asioiden tekeminen tai tekemättä jättäminen puhtaasta halusta – ei vain koska pitäisi tai ei saisi – on palkitsevampaa. Se tosin vaatii hieman itsetutkiskelua: mistä pidän, mikä tuottaa iloa, mikä on minulle hyödyllistä, ja vastaavasti teenkö jotain sellaista, mistä en edes tykkää tai mikä sotii vastoin tavoitteitani.

Samaan määränpäähän, oli se sitten parempaa jaksamista, kohonnut kunto tai vaikkapa hoikentunut vyötärö, voi päästä lukuisin keinoin. Kaikille se ei ole tipaton tammikuu, herkuton helmikuu ja maraton maaliskuu. Kun tekee asioita, joista nauttii, positiivisella asenteella ja uskoen omaan tekemiseensä, ei itsekurilla ole juuri sijaa.

Itsekurista niskaote!

• Satsaa syömisten suhteen riittävyyteen ja säännöllisyyteen.
• Kyseenalaista syyllistäviä ”pitäisi” ja ”ei saisi” käskyajatuksia: kirjoitta ajatuksia auki vaikkapa paperille, pohdi mistä ne kumpuavat ja keksi niille vasta-argumentti.
• Pilko syömisen tai liikkumisen suhteen ongelmatilanteet tapahtumaketjuiksi: mistä tilanne saa alkunsa ja miten voit pysäyttää ketjun ilman itsekuria.
• Pysähdy pohtimaan, mikä on sinulle oikeasti tärkeää, mistä hyvä elämä koostuu, mikä tuo iloa ja nautintoa.

Uskalla iloita onnistumisista ja olla tyytyväinen itseesi! Älä ruoski kokeiluista, jotka eivät heti toimineet – ilman yrittämistä ei voi onnistuakaan.